Jussi Vares on mies, jonka elämäntapa on yhdistelmä koditonta kissaa ja eläköitynyttä rokkitähteä. Hän saa tehtäväkseen etsiä kadonnutta naista, mutta päätyykin juoksemaan karkuun alamaailman konnia, joiden älykkyysosamäärä on usein pienempi kuin kengännumero ja tunne-elämä rautanaulan luokkaa. Siinä sivussa hän nauttii nestemäistä lounasta paikallisissa kuppiloissa, koska nesteytys on tärkeää, varsinkin jos aikoo tulla ammutuksi.
Elokuvan suola ei ole pelkkä Vares, vaan se ympärillä pyörivä sirkus. Meillä on Pekka Valkeejärvi sosiopaattisena Hillosilmä Munckina, joka on varmaan Suomen historian pelottavin mies, jolla on takatukka. Sitten on tietysti Kari Hietalahti ja Jasper Pääkkönen – kaksikko, joka saa takaa-ajot näyttämään siltä, kuin kaksi sokeaa yrittäisi pysäköidä peräkärryä.
Reijo Mäen teksti kääntyy valkokankaalle niin karskina, että se pitäisi tarjoilla sinapin kanssa. "Mä oon yksityisetsivä, en mikään pyhäkouluopettaja." No, se tuli selväksi jo kolmannen tyhjän tuopin kohdalla.
Elokuva saa Turun näyttämään paikalta, jossa aurinko ei koskaan paista, mutta Aura-olut virtaa vapaana kuin vesi. Jos etsit matkailumainosta, olet väärässä paikassa. Jos etsit syytä välttää tiettyjä lähiöitä, olet ytimessä.
Vuonna 2004 budjetti riitti joko hienoihin räjähdyksiin tai Veijosen uuteen nahkatakkiin. Sanotaanko näin, että takki näyttää todella hyvältä.
Lopputulemaksi Vares – yksityisetsivä on kuin se vanha tuttu baarikärpänen: se on hieman rähjäinen, haisee tupakalta ja kertoo samoja juttuja uudestaan, mutta sen seurassa viihtyy kummallisen hyvin. Se on aikansa kuva, jossa miehet olivat rautaa ja maksa oli kovilla.
Tämä on täydellinen elokuva katsottavaksi perjantai-iltana, kun oma elämä tuntuu hieman takkuiselta. Vareksen rinnalla kuka tahansa meistä vaikuttaa menestyjältä.
